23. maaliskuuta 2014

Asuinpa kerran Alanyassa

Olen ohi mennen maininnut, että olen ollut työharjoittelussa Alanyassa joitakin vuosia sitten. Mun on pitänyt kirjoittaa aiheesta jo useita kertoja, mutta oikeastaan vasta tänä syksynä on tuntunut siltä, että sitä työharjoitteluaikaa pystyy kunnolla analysoimaan ja siitä kirjoittamaan. Kuulostaa kamalan dramaattiselta, vaikka sitä se ei todellakaan ole. Dramattisuus vaan johtuu siitä, että se 2,5kk, jonka Alanyassa vietin, oli todella rankkaa aikaa. Ei työn takia, vaan siksi, että olin vieraassa maassa ihan yksin, ilman varsinaista omaa kotia. Asuin hotellissa, joten ruokailin 77 päivää vain ja ainoastaan ravintoloissa. Ei muuten ole kiva mennä ravintolaan syömään joka ilta yksin. Ystävystyminen ihmisten kanssa oli hankalaa, koska paikallisille olin turisti, eikä paikallisen ja turistin ystävyys vain onnistu. Suomalaiset työkaveritkaan ei auttanut, koska meidän tehtävät oli todella erilaiset ja itsenäiset, ja muut asuivat eri hotellissa kuin minä. He eivät muistaneet aina ilmoitella yhteisistä illanvietoista ja joskus maanantaisin, kun juteltiin työpaikan tarjoamalla aamiaisella, mä kerroin viettäneeni viikonlopun yksin, ja muut kertoivat kuinka olivat porukalla keilaamassa ja syömässä ja niin edelleen. En usko, että kukaan teki sitä ilkeyttään. Heillä vain oli erilainen ryhmädynamiikka jo ihan työtehtävien takia. Olisin varmasti voinut ja saanutkin ystäviä muista ulkomaalaisista, mutta aika oli kuitenkin niin lyhyt, että kovin suurta vaivaa en edes viitsinyt nähdä sosiaalisen elämän puolesta. Enkä kyllä edes tiedä mistä niitä kavereita olisi lähtenyt etsimään, ja kaiken lisäksi olin tuolloin vielä melko ujo ja epävarma, joten soppa oli aika lailla valmis.



Työstä sen verran, ettei kyseessä ollut mikään turismiin liittyvä työ. Turismi mahdollisti työn, mutta en ollut matkatoimistossa töissä, en ollut opas, en kaupassa myyjänä enkä baarissa tai ravintolassa töissä. Tein 9-17 toimistotyötä suomalaiselle yritykselle, meillä vain sattui olemaan 2,5 kuukauden mittainen keikka Alanyaan. Työ liittyi opintoihini ja tein harjoittelusta myös opinnäytetyön.

Työhuone
Vitamiinibaari - päivien piristys!
Elämä Alanyassa vastasi aika lailla sitä mitä olin ajatellutkin. Rakastin aamuja, kun kävelin töihin Atatürk Caddesia, eikä liikkeet olleet vielä auki, eikä järjetön huutelu alkanut. Kadulla näki paljon ihan tavallisia alanyalaisia menossa töihin: naisia jakkupuku päällä juoksemassa kadun yli ja miehiä salkkuineen kiirehtimässä bussiin. Liikenne oli vielä rauhallista, vaikka silti niillä vähilläkin autoilla oli kauhea kiire ja torvet soi. Voin tuntea vieläkin aamun kostean kuumuuden iholla, haistaa mullan tuoksun, kun puistoalueita kasteltiin ja kuulla hiljaa heräävän kaupungin äänet. Vaikka olen aamu-uninen yleensä, Alanyassa nautin eniten aamuista.



Ensimmäiset 5-6 viikkoa, Alanyassa oli tukahduttavan kuuma. Lämpötila nousi yli 40 asteeseen päivällä ja aamuisinkin oli todella kuuma. Työmatkan selvisi vielä hikoamatta, mutta kun pääsi ilmastoituun toimistoon, hiki nousi samantien pintaan ja kaikki näytti lähinnä uitetuilta koirilta. Onneksi tilanne oli sama kaikilla, joten hävetä ei tarvinnut yhtään. Meidän toimisto oli vain vähän ikävä, kun se oli muuten ilmastoitu, mutta vessaan asti ilmastointi ei ylettänyt. Vessassa oli siis ihan hirveä kuuma kosteus ja kaikki kyllä tiesi milloin kukakin on vessassa piipahtanut. Onneksi siinä tilanne oli kaikilla sama, eikä hävetä tarvinnut, mutta olihan se vähän kiusallista.
Iltapäivällä sitten, kun vaelsi töistä hotellille, kuumuus oli vielä pahempaa ulkona. Huoneeseen kun pääsi, mielessä ei ollut mitään muuta kuin suihku ja ilmastointi. Vasta sitten pystyi ajattelemaan ruokaa ja syömistä, vaikka taas huoneesta ulos astuessa, hiki kasteli välittömästi. Hullua, että nautin siitä silti joka sekuntti. Kuumuus oli parhaita puolia koko reissun aikana.



Myöhään illalla otin usein koneen kainaloon ja hipsuttelin hotellin aulaan juttelemaan poikaystävän kanssa Skypessä. Ensimmäisen viiden viikon jälkeen sain vaihdettua sitten huoneen ja netti alkoi pelata huoneessakin. Se tosin katosi viimeisiksi viikoiksi, ja olin jälleen hotellin aulan vakiokalustoa iltaisin. Niinä iltoina, kun hotellin netti kaatui kokonaan, meni lähiravintolaan istumaan koko illaksi. Olin varmasti muista turisteista melko säälittävä, kun istuin yksin ravintolan nurkassa läppärin kanssa ja join taukoamatta pahaa kahvia. Meidän tilanne oli vähän koominen kaikella tapaa, koska mun turkkilainen avomies oli Suomessa tekemässä opinnäytetyötä, ja minä itse Turkissa tekemässä omaa opinnäytetyötä. No, miksi mennä sieltä mistä aita on matalin...



Huomasin Alanyassa, että huutelu ja huomion kerjääminen lakkasi, kun kertoi asuvansa Alanyassa ja olevansa siellä töissä. Vielä, kun lisäsi, että mies on turkkilainen, niin alkoi hetkellisesti tuntua siltä, että minua kohdeltiin ihmisenä, eikä mahdollisena raha-automaattina. Joidenkin ihmisten kanssa saattoi jopa pieniä hetkiä jutella, kuten normaalisti ihmiset juttelevat toisilleen. Ne oli virkistäviä keskusteluja. Muuten olin kyllä todella yksin ja yksinäinen. Ensimmäiset viikot vietin aivan kamalassa hotellihuoneessa, ja olin jo valmis pakkaamaan laukut ja lentämään kotiin. Huoneessa olo ahdisti ja olin kokoajan levoton, mutta yksin ei kovin pitkiä aikoja viitsinyt iltaisin ulkona hengailla. Onneksi sain sitten vaihdettua huoneen viihtyisämpään, koska vaihdon jälkeen tajusin miten suuri merkitys "kodilla" oli. Uudessa huoneessa oli kiva olkkari ja iso parveke, joten illat ei tuntunut ollenkaan ikäviltä siellä.

Turkin kieltä opin yllättävän paljon matkan aikana, vaikka pääasiassa työskentelin suomalaisten kanssa ja muuten oli helppo vain keskustella englanniksi. Eteen kuitenkin tuli tilanteita, joissa toinen osapuoli puhui vain turkkia ja omaksi ilokseni huomasin pärjääväni lyhyissä keskusteluissa ihan hyvin! Kyseessä siis oli kaupan kassan kanssa muutaman sanan vaihto, tai pesulan tätin kanssa keskustelu. Huvittavaa tosin oli, että pesulan täti puhui vain turkkia ja saksaa, ja vaikka vastailin hänelle turkiksi, hän sitkeästi puhui saksaa. Se oli hieman ongelmallista, koska turkki sujuu minulta paremmin kuin saksa. Posiitivista tässä oli, että opinpa samalla reissulla sitten muutaman ilmaisun myös saksaksi...



Kerrottavaa reissusta olisi vielä vaikka kuinka paljon, joten tässä vaiheessa on parasta viheltää peli poikki ja jatkaa toisessa postauksessa. Tämä oli tällaista yleistä lätinää, lämmittelyä. Seuraavissa jaksoissa kerron vielä kaikista niistä reissuista ja retkistä, joita matkan aikana tehtiin, ja joista tuli ikimuistoisia omassa tavallisuudessaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti