Ylhäinen yksinäisyys

Murat lähti maanantaina Istanbuliin kahdeksi viikoksi. Reissu oli vähän ylläri, mutta kun sattui löytymään edulliset lennot sopivaan aikaan, että hän pääsi viettämään bayramin kotiin, niin eihän siinä tarvinnut kahdesti miettiä. Murat on ollut kotona Turkissa viimeksi lähes kaksi vuotta sitten, joten kyllä hän on myös nämä kaksi viikkoa ansainnutkin. Ja kyllä mies tuntuu nauttivan äidin ruuista ja perheen kanssa vietetystä ajasta!

Olisin tietenkin halunnut mukaan, mutta töistä on vähän hankala järjestää vapaata, varsinkin kun meitä on vain kaksi kokoaikaista töissä ja neljä toimipistettä hoidettavana. Onhan meillä tietenkin osa-aikaisia apuna, mutta heillä on opinnotkin hoidettavana, joten aikaa työlle ei ole kenellekään paljoa. Toisaalta halusin myös tarjota Muratille mahdollisuuden viettää aikaa perheen ja kavereiden kanssa kaikessa rauhassa. Se, että minä en puhu turkkia, tuo aina oman haasteen kaikkeen kommunikointiin ja on varmasti rennompaa kiertää sukulaisia ja tavata kavereita ilman minua. Kaikki kyllä kyselevät mun perään ja anoppi oli harmissaan, etten mennyt, mutta tietenkin tärkeämpää on saada poika kotiin edes hetkeksi :)

Miehen matkassa ei tällä kertaa lähtenyt paljon tuliaisia, koska aika tuli vastaan, eikä yksinkertaisesti keretty tehdä hankintoja. Mä oon myös anopille kantanut jo ainakin puolet Iittalan tuotantoa, joten enää ei sitäkään viitsinyt, vaikka se olisi ollut helppo ja nopea hankkia. Olen jotenkin haksahtanut ajatukseen, että aina kun Turkkiin viedään jotain, niin pitää viedä jotain suomalaista. Ja sitten päädyn aina Iittalaan.

Tällä kertaa Iittalat jäi kauppaan ja päätin leipoa jotakin Muratin matkaan. Ensimmäinen ajatus oli karjalanpiirakat, mutta sitten loppui aika, enkä vain enää kerennyt niitä leipoa. Sen sijaan leivoin sitten omalla reseptillä suklaa-hasselpähkinäkeksejä, ja  kirjoittelin (Muratin avustuksella) myös anopille bayram-kortin. Hän kuulema tykkäsi kovasti saamistaan lahjoista ja arvosti enemmän mun omia tekeleitä, kun Iittalaa, vaikka joka kerta Mariskooli on saanutkin paljon kehuja.  Olisin halunnut lähettää jotain myös Muratin siskojen lapsille, mutta jälleen aika tuli vastaan, enkä kerennyt tehdä hankintoja. Onneksi muksut on niin pieniä, ettei ne vielä ymmärrä tuliaisten päälle.

Mitä taas mun ylhäiseen yksinäisyyteen tulee, niin toistaiseksi olen siitä nauttinut. En ole ollut yksin kotona yli vuoteen paria tuntia kauempaa, joten tämä on vaihteeksi ihan mukavaa. Olen kyllä joka ilta puuhannut jotakin; tiistaina olin viisi tuntia tallilla töiden jälkeen ja eilen värkkäilin talvirenkaita autoon, joten oikeastaan aikaa miettiä ikävää ei ole ollut. Olen niin varma, että viikonloppuna se järkyttävä ikävä sitten iskee, kun on aikaa, eikä normaaleja viikonloppurutiineja. Tai ehkä vedin pohjat jo lentokentällä, kun väänsin itkua kahden viikon takia...