Remember you're young only once, but you can be immature forever

Ikäkriisi on itsessään jo sellainen käsite, että en uskonut koskaan potevani sellaista itse missään muodossa. En ole koskaan kokenut, että tietyn ikäiset ihmiset ovat vanhoja tai tietty ikä olisi jotenkin huono asia. Tai että tiettyyn ikään mennessä olisi pitänyt saavuttaa tiettyjä asioita. Mun mielestä äiti on edelleen nuori ja tuntuu enemmän oman ikäiseltä kaverilta, kun itseä huomattavasti vanhemmalta äidiltä. Mummit on mummeja, isoäitejä, mutta ei todellakaan elämän loppupuolta eläviä ihmisiä, vaan ikuisia, itseä vanhempia ja viisaita, mutta ikuisia ihmisiä. Ikä ei ole tuntunut millään tavalla määrittelevän elämää. Vuosia on tullut lisää, joitakin lakiin ja ikärajoihin liittyviä asioita on kumottu vuosia kerryttämällä, mutta muuten elämää on voinut elää niin kuin haluaa, ei niin kuin yleensä mun ikäisen kuuluu. En kyllä vieläkään tiedä miten kuuluisi, mutta ainahan asioita kuuluu tehdä jotenkin ja siihen johonkin verrataan.

25 kuitenkin yllätti ja järkytti. Itkin sunnuntai-iltana, että en halua, että huomenna on mun synttärit ja täytän 25. En ole valms olemaan 25 vuotias, ei tunnu yhtään siltä, että olen jo sen ikäinen. En ole edes tehnyt mitään mitä 25 vuotiaaksi mennessä kuuluu tehdä. Mutta en osannut vastata mitä ne asiat ovat. Olin koko sunnuntai-illan ja maanantaiaamun ahdistunut. Kun en ollut kello kuuteen aamulla mennessä saanut vielä kuin yhden onnittelun, kehitin itsellee kriisin, että olen niin mitätön, että kukaan ei edes onnittele (lopulta iltaan mennessä onnitteluja oli tullut useita kymmeniä, ja veljen lapset soittivat, että saan synttäripiirrustuksen vähän myöhässä). Työpäivän aikana kuitenkin piristyin vähän, vaikka kriiseilin sisäisesti edelleen. Olin päättänyt käyttäytyä kuin aikuinen - silloinkin, kun työkaveri totesi, että elämästäsi on enää jäljellä 2/3.

Kävin miettimään, että mikä tämä tällainen ikäkriisi nyt on, kun en oikeastaan kriiseile siitä, että olen vanha, vaan siitä, että olen 25 vuotias. Ymmärsin, että jossakin omituisessa ajatusmaailmassani, kuvittelen, että 25 vuotiaan kuuluisi käyttäytyä kuin aikuinen (eli miten?) ja tuntea olonsa aikuiseksi (tallilla 13 vuotiaan kanssa puuhastellessa koen enemmin olevan hänen kaveri, kun hänen vähän yli 30 vuotiaan äidin kaveri). 25 vuotiaan pitäisi tietää mitä haluaa elämältä. Minä en tiedä, ja siitä se kriisi syntyi. Pidän tällä hetkellä työstäni, mutta en halua tehdä sitä loppu elämääni. En kuitenkaan tiedä muuta haluaisin tehdä. En tiedä mikä työ on se on minun juttu ja jota voisin kuvitella tekeväni aina. En tiedä milloin haluan perustaa perheen, mutta se on varmaa, että en vielä pitkään aikaan. En edes tiedä aiotaanko asua Suomessa vuoden päästä. Olen aina kuvitellut, että 25 vuotiaani tietää jo ainakin vähän elämän suuntaa ja tekee ratkaisut sitä suuntaa silmällä pitäen. Tällä 25 vuotiaalla ei kuitenkaan ole suuntaa eikä ratkaisuja tehtävänä, vaan iso paha kriisi siitä, että haluaa sen suunnan.

Juttelin aiheesta 10 vuotta vanhemman isoveljeni kanssa ja hän nauroi ja yritti lohduttaa: "ei se aikuinen olo tule vielä tähänkään ikään mennessä". En tiedä lohduttiko vai pelottiko tuo lausahdus, koska olisi todella kivaa, että 10 vuoden päästä en pohdiskele näitä samoja asioita vaan olisin löytänyt sen suunnan. Muuten kyllä voisin pitää periaatteen, ettei aikuinen tarvitse olla koskaan.

Viikko takana 25 vuotiaana olemista, ja kriisi alkaa vähän helpottaa. Kai asiat tapahtuu omalla painollaan, ja oma tie löytyy kuin vahingossa. Tuskin etsimättä, mutta jos ei kuitenkaan metsästää tarvitsisi.