25. marraskuuta 2011

Seikkailu Top Kapissa - Istanbul day 1 & 2

Olin ehkä maailman onnellisin tyttö, kun pääsin torstai iltana Istanbuliin ja kentältä kotiin. Muratin äiti oli tehny mulle İmam bayıldıa (voiko sen taivuttaa noin?). Olin yhtä hymyä - toki ihan muutenkin kuin ruuan takia! Tuliaiset otettiin myös vastaan kiitollisena. Herra M tosin kysy ensimmäisenä, että onko glögissä alkoholia. Todennäkösesti M ei ajatellut asiaa yhtään, koska ensinäkin, mä en käytä alkoholia ja toisekseen, mä tiedän, että M:n äiti ei käytä alkoholia. Eli millä todennäköisyydellä olisin saanut jonkun ihme väläyksen ja vienyt pullollisen jotakin alkoholia sisältävää? Siinä olikin miettimistä. Glögihän oli Marlin glögi-tiivistettä, jonka löysin lentokentän Stockmannilta.

Yleensä me nukutaan Istanbulissa aamuisin sataan, mutta nyt olin päättänyt, että aamulla herätään ajoissa ja puuhastetaan jotain, eikä vaan nukuta. Tokihan se ois kivaa vaan löhötä sängyssä ja söpöillä, mutta jotenkin se ois tuntunut päivän hukkaan heittämiseltä. Halusin kuitenkin viettää kunnolla aikaa yhdessä, enkä edes ollu nähny Top Kapıa kunnolla vielä. Voin kertoa, että siitä tuli yllättävä seikkailu. Ensinäkin eksyttiin. Kyllä, mies, joka on asunut Istanbulissa koko elämänsä eksyi matkalla Top Kapiin. Me tiedettään kyllä missä me oltiin, mutta ei tiedetty kuinka päästään pois. Me siis lähdettiin ratikalla Kabatasista ja siellä mä fiksuna tyttönä esitin, että onhan tuolla oma pysäkki Top Kapille. Voin kertoa, että ei kannata kokeilla. Päädyttiin jonnekin keskelle moottoriteitä puistoon. Mulle ei vieläkään ole selvinny miten se liittyi Top Kapiin, koska sieltä ei edes nähnyt Top Kapia. Tottakai sitten päätettiin lähteä takaisin, mutta jee ei mahduttu enää ratikkaan! Ne oli niin täynnä, että ei oikeesti yritetty enää tunkea sinne, eikä sitten jaksattu odottaa enää kolmatta. Vettäkin sitten sato - ihan näin välihuomatuksena. Joten ratkaisuna taksi! Sellasta vaan ei meinannut löytyä. Poukkoiltiin maan alla kaistalta ja moottoritieltä toiselle ja siellä tunnelissa oli jotain kauppiaita, jotka seuras meitä mielenkiinnolla. Oltiin varmaan ainoa viihdyke niiden koko päivässä. Lopulta me sitten saatiin jostain taksi ja todettiin, että oltiin 20 min taksimatkan päässä Top Kapista. No, päästiin perille kuitenkin! M:n puolustukseksi täytyy sanoa, että se kyllä ehdotti pois jäämistä Sultanahmetissa, mutta mä väitin vastaan. Tarinan opetus: Kun menet Top Kapiin raitiovaunulla (tai millä tahansa muulla kulkuneuvolla), jää kyydistä Sultanahmetissa, älä Top Kapissa.

Meidän päivän seikkalut ei toki loppuneet tähän. Top Kapissa päästiin sitten kokemaan jotain todella elokuvamaista! Me ei tiedetty, että me yritettiin maksaa pääsyliput väärennetyllä rahalla ja meidät kiikutettiin lippuluukkujen takahuoneeseen. Ensin mua ei meinattu edes päästää M:n kanssa, mutta kieltäydyin jäämästä yksin. Kaduin kyllä päätöstä aavituksen siinä vaiheessa, kun sinne tuli pipopäinen nahkatakkiäijä, joka vetää taskusta Ameriikan tyyliin poliisin virkamerkin ja esittäytyy poliisiksi (joka ei puhu englantia eli kuvittelin sen esittäytyneen poliisiksi). Ja sitten sen katumuksen jälkeen, tajusin, että pahempaa olisi ollut, että M ois viety jonnekin ja mä oisin odottanu loppupäivän oven takana, että se tulis takasin. Parempi siis oli olla yhdessä, vaikka poliisin edessä. Onneks meille vaan esitettiin tiukkoja kysymyksiä, joita mä en ymmärtänyt ja joihin M vastasi. Lopulta ne teki reikiä siihen rahaan ja päästi meidät pois. Meillä oli siinä vaiheessa jo oikealla rahalla ostetut liput ja saatiin nekin takakautta, mikä oli vähän hassua. M tiivisti tapahtumat lyhyesti sanomalla, että poliisi käski käydä vaihtamassa rahan oikeaan siellä mistä on saatu se ja opetti miten väärennetyn rahan tunnistaa. Ilmeisesti meitä ei siis epäilty mistään.

Top Kapi oli kuitenkin kaiken kaikkiaan hieno nähdä, vaikka mä en vieläkään päässyt haaremia näkemään. Oon siis kerran aikasemminkin käyny Top Kapissa ja sillonkin haarem jäi väliin, ja nyt menin sitä varten - ja taas se oli suljettu! Olisin niin halunnu nähdä Hürremin kodin, mutta onneks sentään pääsin tutustumaan Sülümanin paikkoihin ja vaatteisiin. Ja jos joku ei tiedä mistä puhun, niin tutustukaa Muhteşem Yüzyıliin.

Kuva saalis ei ollut kummonen, mutta jotakin sentään.


Niin kun huomaatte, sää oli mitä mainioin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti